Ystäväni ja some-tuttavani tietävät, että viihdyn hyvin Nuuksion metsissä. En usko, että valtaosaa heistä yllätti some-postaukseni Pohjoisnavalta (kuvassa). Olihan se huikea kokemus käydä ihan itse todistamassa kevään tuloa ja jäälauttojen tanssia hyisessä meressä.
Asiat näyttävät usein juuri siltä, kuin niiden toivoo tai uskoo näyttävän. Jokainen meistä voi valita oman perspektiivinsä ja näkökulmansa polttovälin, jolloin kuva jonka näemme, heijastelee toivomaamme.
Quick-fixejä on harvoin olemassa
Olemme viime aikoina törmänneet toistuvasti tilanteeseen, jossa organisaatiolla todetaan olevan ”ongelma” ja sen ratkaisuksi halutaan jotain nopeaa, pientä ja näppärää, ilman että ongelman laajuutta ollaan valmiita tunnustamaan. Konsultteina voimme toki hyväksyä annetun briiffin ja ruveta ruuvaamaan sitä toivottua, mutta pienellä raapaisulla huomaamme ongelman olevan jossain ihan muualla ja yllättävän usein tuo ”ihan muualla” liittyy organisaation suuntaan ja visioon.
Ihmisellä on tarve ankkuroida itsensä elämänsä aikajanalla aina johonkin: joko menneeseen tai tulevaan. Pelkkä nykyisyys ei meille riitä. Jos tarjolla ei ole innostavaa kuvaa tulevaisuudesta, on luonnollista ankkuroida itsensä menneisyyteen. ”Ennen oli aina paremmin” –lauseesta ei voi syyttää työntekijöitä, vaan johtoa joka ei ole onnistunut suuntaamaan henkilöstön katsetta oikeaan suuntaan.
Tarjoa suunta työntekijöille
Jos organisaatiolla ei ole tarjota sen työntekijöitä innostavaa suuntaa tai päämäärää, onkin eheän työntekijäkokemuksen rakentaminen mahdotonta, tai ainakin pirun vaikeaa. Vision puute selittää valtaosan arjen ongelmista: epäselvät roolit, kehittymisen suunnattomuus, sitoutumisongelmat, arjen apatia jne.
Jokaisen johtajan olisi uskallettava ja ennen kaikkea haluttava, ottaa laajempi perspektiivi tekemiseensä. Laajempi perspektiivi näyttää asioiden todellisen luonteen ja tilan. En minäkään Pohjoisnavalle päässyt. Löysin tällaisen lumimöykyn Espoon metsästä.
