Tunnustan – muistan työurani varrelta monta sellaista hetkeä, joina olen ajatellut, että pitäkää tunkkinne. Tiimissä on ollut räikeän tulehtunut tilanne, ja silti vuoden viimeisessä kuukausikokouksessa esihenkilö on pitänyt pelkkää julistusmonologia seuraavan vuoden fokusalueista. Ihmiset ovat olleet uupuneita ja voimattomia epäselvien tavoitteiden, päällekkäisten prosessien, liian suuren työkuorman ja epävarman tulevaisuuden edessä. Lopulta tiimin vetäjä on HR:n suosituksesta armollisesti tarjonnut ratkaisuksi oman ajan hallinnan valmennusta. Jes. Henkinen keskari nousee pystyyn vähemmästäkin.
Kysyminen ja kuunteleminen on välittämistä
Lopulta inhimilliset perustarpeemme ovat hyvin yksinkertaisia.
Töissäkin haluamme kokea, että meistä välitetään; meiltä kysytään ja meitä kuunnellaan.
Että jotakuta kiinnostaa oikeasti, miten meillä menee ja mitä ajattelemme ja tunnemme asioista. Että joku huomaa ponnistelumme ja arvostaa niitä. Usein näiden fiilisten toteutumiseen vaikuttaa eniten tiimin vetäjän toiminta.
Olen nähnyt liian usein, miten lämpöä ja intoa säteilevä, auliisti muita kuunteleva esihenkilö on haastavien aikojen alettua pikkuhiljaa kadonnut jonnekin korporaatiosekoiluiden syövereihin. Hän on alkanut kuumeisesti laatia erilaisia PowerPoint-esityksiä omista ideoistaan ja päätöksistään. Näitä tyhjiössä syntyneitä loistoajatuksiaan tilaisuudesta toiseen esittelemällä hän on kuvitellut tekevänsä palveluksen ihmisilleen ja ihmiskunnalle. Oikeasti kuitenkin jokainen – nyt enää pelkkään kuulijan rooliin alistettu – ammattilainen hänen tiimissään olisi kaikkein eniten halunnut päästä puhumaan yhdessä siitä, miten he itse asiat kokevat ja näkevät.
Annanko enemmän kuin saan?
Jokainen meistä autonomisista aikuisista tekee lopulta itse päätöksen, annanko työlleni parhaan panokseni. Mietimme, ansaitseeko tämä työpaikka sen, että annan kaiken uteliaisuuteni, luovuuteni ja intohimoni – aivoni ja jopa sydämeni tälle työlle? Ne työpaikat, joissa ihmiset ovat valmiita vastaamaan tähän rinta rottingilla kyllä, menestyvät vaikeinakin aikoina.
Voin toki myös päättää, että annan työlleni vain sen absoluuttisen minimin, joka minun täytyy tehdä, jotta en saa potkuja. Näin käy, kun koemme, ettei meillä ole enää väliä. Kuten ystäväni, psykologi Iida Mäkikallio on todennut: ”Olen vain töissä täällä”, on oman arvokkuuden säilyttämistä, mikäli kokee saavansa vähemmän kuin antaa.
Työpaikka, joka ei ansaitse eikä saa ihmistensä parasta, ei voi myöskään menestyä pitkällä tähtäimellä. Tulevaisuuden näkymät ovat nytkin monella alalla hyvin epävarmat, ja toivottomuus valtaa helposti fiilikset jo aamu-tv:n aikaan. Joka päivä jossain kokouksessa mietitään, mitä kaikkea pitäisi tehdä vielä enemmän ja nopeammin. Kovempaa juoksemisen sijaan vaikeina aikoina olisi kuitenkin hedelmällisintä keskittyä toivon ja muiden myönteisten tunteiden vahvistamiseen – eli välittämisen määrän lisäämiseen.
Vahvista yhteenkuuluvuuden ja toimijuuden kokemuksia
Toivoa siitä, että tulemme työpaikkana menestymään tulevaisuudessakin ja että minulla on täällä arvokas ja innostava paikka jatkossakin, voidaan luoda onneksi verrattain helposti.
Myönteisiä tunteita ja resilienssiä voidaan vahvistaa yhteenkuuluvuuden ja toimijuuden kokemusten lisäämisen kautta.
Kokoonnummeko säännöllisesti kohtaamaan toisiamme ja keskustelemaan ajatuksistamme ja tunteistamme? Teemmekö yhdessä tolkkua tilanteesta ja erittelemme, mihin voimme itse vaikuttaa ja mitä voimme itse tehdä? Ilman tällaisia yhteisiä hetkiä vieraannumme ja lopulta itse vieraannutamme itsemme työstä ja työyhteisöstä – jo ihan terveen itsesuojelunkin hengessä.
Välittäminen näkyy kalentereissa
Lopulta tiimissä toteutuva välittäminen tai välittämättä jättäminen näkyy ihmisten kalentereissa. Ovatko seuraavan kvartaalin aikavarauksemme painottuneet jokaisen omien suoritteiden suorittamiseen vai onko meille varattu myös yhteistä aikaa fiilisten purkamiseen, fiilisten nostattamiseen, reflektointiin ja oppimiseen? Näyttävätkö tiimipalavereidemme asialistat tiedotustilaisuuksilta, vai onko niissä tilaa myös keskustelulle? Onko ihmisten one-to-one-keskustelut deletoitu jonkin ”tärkeämmän” tieltä, vai olenko esihenkilönä priorisoinut kohtaamishetket tiimiläisteni kanssa kaiken muun edelle?
Nimittäin oli sinulla itselläsi tiimin vetäjänä miten briljantit ajatukset ja suunnitelmat tahansa, ne eivät yksin saa ihmisiäsi innostumaan ja sitoutumaan yhteiseen tekemiseen kohti tulevaa. Niissä kun on lopulta enemmän kyse sinusta kuin heistä. Niinpä sen sijaan, että miettisit, mitä ratkaisuja tuot pöytään seuraavalla kerralla, pohdi, mihin kysymyksiin haluaisit teidän miettivän vastauksia yhdessä. Toivottomuuden ja toiveikkuuden raja on hyvin häilyvä, ja nämä pienet arjen valinnat lopulta määräävät, kummalle puolelle kallistutte.