”Hei mää oon nukkunut pari viimeistä yötä tosi huonosti. Oiskohan meidän mahdollista tän valmennuksen jälkeen ottaa sittenkin aikaa rästihommien hoitamiseen eikä ensi viikon työpajan suunnitteluun? Musta tuntuu, että mun aivot on ihan puuroa just nyt.” Nämä muutama viikko sitten laidarityökaverilleni lausumat sanat olivat jotain, mitä en vielä jokunen vuosi sitten olisi voinut kuvitellakaan päästäväni suustani.
Minulla on nyt takanani puoli vuotta #laidarilaiffii. Tässä verrattain lyhyessä ajassa olen kehittynyt valtavasti ammattilaisena, mutta myös ihmisenä. Olen valmentanut vuosia esimerkiksi psykologisesta turvallisuudesta ja yhteisöjen resilienssistä. Kuitenkin vasta porukassa, joka elää ja hengittää aidosti inhimillisyyttä, olen saanut itseni kunnolla housut kintuissa kiinni siitä, miten helposti saatan edelleen toimia haavoittuvuuden näyttämistä vastaan.
1. Avun pyytäminen on ammattilaisuutta
Yksi Leidenschaftin arvoista on pelata kaveria paremmaksi, ja meillä kaikki projektit tehdään aina työpareina. Pelkästään tämä on ollut minulle aikamoisena yksilösuorittajana valtava juttu. Tuntuu uskomattoman eheyttävältä, että kaikkea ei tarvitsekaan tietää ja tehdä itse. Ei ensinnäkään täydy asiakastilanteissa huolehtia yksin sekä tekniikan toimivuudesta, selkeän ja eteenpäin vievän dialogin ylläpitämisestä, innostavasta puheesta, aktiivisesta kuuntelusta, tunneyhteyden vahvistamisesta, muistiinpanojen kirjoittamisesta ja aikataulun seuraamisesta. (Nyt jo itse asiassa ihmettelen, kuka älypää tällaista on edes yrittänyt joskus itsekseen?!)
On kuitenkin yllättävän vaikeaa heittäytyä toisen kannateltavaksi. Sitä onneksi oppii harjoittelemalla; kun en itse tiedä, miten tilanteessa olisi hyvä edetä, kysyn vaikka väkisin kaverin mielipidettä – ihan siinä asiakkaan edessä – ja hommat lähtevät heti rullaamaan uudella tavalla. Lukemattomat ovat myös ne kerrat, kun työparini on laittanut Slackiin laidarikollegoille jonkin kinkkisen kysymyksen, ja aina vastaukset ovat auttaneet ratkaisemaan asiakkaan ongelmia kokonaisvaltaisemmin. Seuraava askeleeni onkin esittää näitä avunpyyntöjä enemmän myös itse.
2. Joku saattaa oikeasti suhtautua ymmärtäväisesti, jos sanot, ettet jaksa
Olen hyvin sinnikäs, ja joskus väsymätönkin töideni kanssa. Se on kuitenkin jo useamman kerran työurallani kääntynyt itseään vastaan: kun kuminauhaa venyttää tarpeeksi, kyllä vahvinkin niistä katkeaa. Rakastan laidariyhteisöä myös siinä, miten intohimoisesti ja laadukkaasti meillä kaikki hommat hoidetaan. Välillä se edellyttää myös normaalia pidempiä työpäiviä, erikoisina aikoina tapahtuvia työreissuja ja oman ajattelun puskemista äärimmilleen. Tällainenkin työnteko on kuitenkin kestävää silloin, kun väsymyksestä kerrottaessa sinua ei pidetä heikkona vaan aamupalaveri siirretään suosiolla viikon päähän, jotta saat nukuttua Kokkolan reissun jälkeen vähän pidempään.
Vaikka voisinkin jaksaa vielä vähän lisää, tässä porukassa minun ei tarvitse. Vaikka olemme hemmetin kovia tekijöitä, saamme sanoa ääneen, että tarvitsemme myös lepoa. Eikä inhimillisyytensä myönnettyään tarvitse pelätä, että pian kalenteriin ilmestyy kutsu varhaisen puuttumisen keskusteluun. Voimien vaihtelu kun kuuluu elämään, eikä välttämättä kerro jostain suuremmasta ongelmasta.
3. Aina ei nappaa, ja se on ihan ok
Loputon muiden miellyttäminen ja itseä harmittavien asioiden pois hymyileminen ovat paljon käytössä olevia mutta todella kuluttavia selviytymiskeinoja turvattomissa yrityskulttuureissa. Niin kauan kuin olet samaa mieltä ja ilmaiset olevasi tyytyväinen kaikkeen, sinua pidetään hyvänä työntekijänä. Mutta auta armias, jos rikot status quota epäilemällä jonkin asian oletettua erinomaisuutta.
Ei ole montakaan vuotta siitä, kun itsekin jouduin esihenkilöni tiukkasanaiseen puhutteluun kritisoituani eräässä strategiapäivässä järjestetyn ryhmätyöskentelyn tehtävänantoa. Siksi onkin tosi parantavaa, että laidariyhteisössä arvostetaan erimielisyyttä. Parhaina palavereina pidetään niitä, joissa vähän kipinöi ja haastetaan toisia. Ja kun oikein harmittaa, siitä voi vapaasti avautua LeidenGangin WhatsApp-ryhmässä, saada tukea ja jatkaa työpäivää astetta paremmalla mielellä.
Kun voi olla oma itsensä ilman turhia rooleja ja suodattimia, energia kanavoituu olennaiseen. Käytän paljon mielummin tunne- ja ajatusvoimani asiakkaan auttamiseen kuin hajuttomana ja mauttomana pysymiseen. Ja taas työelämä muuttuu, aito kohtaaminen kerrallaan.
Kiitos että saan kasvaa kanssanne, laidariyhteisö!